Liekkö olotilaa, jota ei voisi liikunnalla paremmaksi saada.

Vitutukseen se ainakin tepsii. Yleensä aina. Niin myös tänä aamuna! Maanantai - syy olla nousematta sängystä. Mutta niin vain nousin, tänäkin aamuna, ja lähdin koirien kanssa juoksulenkille. Ulm (kaupunki, jossa siis asustelen) on silleen kiva paikka, että täällä on mäkiä. Oulusta päin kun asiaa tirkistelee, niin nämä ovat aivan hillittömiä vuoria. Kun lähden kämpiltä niin vaihtoehtoja on tasan kaksi, alamäkeen tai ylämäkeen.  Kun tänne reilu kuukausi sitten muutin, niin hiki ja hengenahdistus tuli pelkästä juoksemisen ajattelemisestakin, ja hei, olen sentään juossut kaksi maratonia ja polkenut fillarilla parinsadan kilometrin lenkkejä. Mutta en Ulmissa. Jos Suomen mittakaavaan vertaa, niin Ulm on kiva kaupunki Ruka-tuntureiden välissä. Jos täällä ei kunto kasva niin sitten voi varmaan katsoa peiliin.


Olen addiktoitunut liikuntaan, parhaimmillaan treeniä on tullut 15h viikossa, mutta sittemmin olen löytänyt muutakin sisältöä vapaa-aikaani. Pahemmilta loukkaantumisilta olen onneksi säästynyt monipuolisen lajivalikoiman ansiosta sekä hölläämällä ajoissa, kun keho on viestejään alkanut lähettää. Nykyään treeni koostuu pitkälti koirien kanssa lenkkeilystä kävellen ja juosten, talvella hiihtäen, punttisaliharjoittelusta keskimäärin kolme kertaa viikossa, pyöräilystä ja uinnista, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kaikesta muusta. Tykkään kokeilla uusia lajeja, mutta koen liikunnan aikataulutuksen epämiellyttäväksi, joten mieluiten harrastan asioita, joiden suoritusajankohtiin ei muilla ole niin kauheasti vaikutusvaltaa. Paitsi tietenkin koirilla.

 Vaikka harrastan lähinnä omaksi ilokseni ja toki ehkä tulevalle miehelleni silmäniloksi, niin innostuksen säilyttämiseksi asetan itselleni myös tavoitteita. Realistisia, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät aivan heti täyty. Maraton oli yksi tällainen. Matkan juostuani alle neljään tuntiin kuitenkin tuli vähän tyhjä olo, että eikö se tämän vaikeampaa ollutkaan. Toisella kerralla juokseminen oli jopa hauskaa ilman suurempaa harjoittelua ja matka taittuikin ajassa 3:44. Mitä sitten? Juokseminen rikkoo pidemmän päälle polvet ja koska tykkään pitää harjoittelun monipuolisena, niin olen lähtenyt tavoittelemaan täyspitkää matkaa triathlonissa. Siinä vasta tavoitetta kerrakseen ja pitänee motivaation kivasti koholla useamman vuoden. Uinti 3,8km menee, no jos ei heittämällä, niin varmoin vedoin kuitenkin. Fillarointi 180km taittuu tuskan hiki persauksissa ja 42km juoksua, ehkä tämä jää viimeiseksi vedokseni. Kiire minulla ei ole minnekkään, koska kuntohuippuni tulen saavuttamaan vasta kypsemmällä iällä, näin olen suunnitellut. Ehkä eksyn myös fitness-puolelle, ihan hyvää pohjaa 9 vuotta jatkunut säännöllinen kuntosalitreeni on ainakin ollut luomassa.


Vaikka olen tällainen monilahjakkuus, niin miksen sitten kilpaile? Yksi syy on varmaan se, että en oikeasti halua tietää miten paska olen. Mutta suurin syy on se, että harrastuksesta häviää hauskuus, kun siitä tulee vakavaa. Mikään ei tapa mielenkiintoa yhtä tehokkaasti kuin ulkopuolelta tuleva pakko. Kuulostaa miten kliseiseltä tahansa, niin haluan taistella itseäni vastaan. Rikkoa omia rajojani (ei raajoja mielellään) ja haastaa sekä psyykkisen että fyysisen puoleni. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö suorituksiani muitten suorituksiin vertailisi. Mutta se ei ole tärkeintä, vaikkakin vertailun kohteesta riippuen aiheuttaa joko suunnatonta mielihyvää tai sitten vain kat.. päätöksen reenata jatkossakin kovaa.


Kyllä vain, liikunta ja liikkuminen on aihe, josta voisin jappasta loputtomiin. Mutta ketä kiinnostaa. Paitsi tietenkin itseäni. Jos vituttaa, niin liikun. Jos ei vituta, niin liikun, koska jos en liiku, niin kohta varmasti vituttaa. Niin se on :)




t.Henna

Liikuntaa parhaimmillaan