Lähtö lähestyy tasaisesti, ja viikonloppuna kävin Savommualla moikkaamassa läheisiä joita useimpia näenkin sitten varmaan vasta vuoden 2012 puolella. K-town oli edelleen ihana, kesäinen ja kuuma. Junamatkat olivat vain kuumia, mutta ei valitettavasti missään hyvässä mielessä: menomatkalla kärvistelin auringonpuoleisella ikkunapaikalla ja vaunun mittari paukutti 31 astetta Celsiusta. Mainittakoon, että tällaisissa olosuhteissa ei kukaan normaali ihminen käyttäisi sukkahousuja ("Mut kun mun jalat on niin kalpeet..."). Paluumatkalla samassa vaunussa olleet saivat mun puolesta vaikka sokaistua niiden alabasterin säihkeestä.
Mutta se pakollisesta VR-whinetyksestä. Viikonlopun ohjelmaan kuului muun muassa eksymistä GPRS-paikantimen kantamattomiin Vehmersalmella, pikkusiskon rippijuhlat, kummitytön ja siskonsa perhostenmetsästyksen seuraamista ("Nyt tämä perhonen nukahti!") sekä luvattoman paljon Facebook-chättäilyä Hennan kanssa. Ilahdutin myös itseäni hävettävän paljon vaihtamalla erään typerän ihmisen nimen kännykän osoitekirjaan joksikin todella poliittisesti epäkorrektiksi, mutta ei siitä sen enempää.
Veran näkemys kummitädistä.
Tänään jouduin suureksi ikäväkseni palaamaan takaisin Ouluun. No offence oululaiset, mutta niinhän se on: työn voi viedä Savosta mutta Savoa ei voi viedä tytöstä. Saatoin selailla muutamaankin otteeseen vapaita asuntoja Kuopion seudulla, ehkä sitten valmistumisen jälkeen sellaisen voisi hommatakin. Ennen junalle köpöttelyä kävin vielä isänpuoleisessa mummolassa syömässä mummin maailmankuuluja lihapullia. Tai eivät ne oikeasti sitä ole, mutta sietäisi olla. Lihapullan tärkein raaka-aine on rakkaus, ja sitä ei mistään Saarioisen pyörykäistä löydä. Lisäksi katseltiin mummin kanssa joku vanha suomalainen elokuva, jossa miespari marssi lastenkotiin ja halusi adoptoida lapsen. Siellä tomera hoitaja oli antamassa pariskunnalle heti mukaan Nappe-poikaa. Varsin edistyksellistä ollut meininki täällä 70 vuotta sitten!
Suomifilmit <3
Lysti loppui kuitenkin aikanaa, ja köröttelin illaksi idän pikajunalla takaisin pohjolaan. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut kaikkein ankein, kun eteisen lattialla pötkötteli Ulmista lähetetty kirje! Välistä löytyi muun muassa tämä kuvakaappaus, joka ansaitsi heti paikkansa mun jääkaapin oveen kerääntyvässä pienimuotoisessa Saksa-kokoelmassa:
"Das ist die Haut eines Mörders, Bella."
Ei mitään lisättävää. Paitsi Adelen biisi, josta tämä postaus sai nimensä ja joka pyörii mun Spotifyssä repeatilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti