Sanna täällä taas moro. Islantiin lähtö lähestyy, lento on siis ensi viikon sunnuntaina ja minulla on pakka ihan sekaisin, Gradu pitäisi palauttaa huomenna, kaikesta ylimääräisestä tavarasta pitäisi hankkiutua eroon ja kämppä tyhjentää jotenkin. Niin ja voisihan sitä pakata ne mukaan lähtevät tavaratkin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisin vaan lapata kaiken mustiin jätesäkkeihin ja heivata ikkunasta pihalle.
Kämppä on jo vuokrattu eteenpäin, mikä on siinä mielessä surullista, että olin todella tykästynyt asuntooni ja harmittaa kun joudun sen hylkäämään. Olen elämäni aikana muuttanut noin 17 kertaa, ja tämä on mukavin koti jossa olen yksin asunut, joten ikävä tulee. Toisaalta Henna meni lupaamaan, että voin Suomeen palatessani asustella hetken hänen nurkissaan, mikä on ainakin huomattavasti hauskempi vaihtoehto!
Ja missä vaiheessa kesä ehti hujahtaa ohi? Olen ollut viime viikot totaalisen keskittynyt isoon geehen ja käytännössä erakoitunut tähän ihquun kämppääni, joten kaikki kesäilyhommat ovat herneiden syöntiä lukuun ottamatta jääneet aika vähälle. En ole edes heittänyt talviturkkia, mikä taas ei ole mikään, ihme, uinhan viimekin vuonna luonnonvesissä kerran ryhmäpaineen alaisena. Nyt minut on taas uhattu raahata jonnekin järvelle, mukavasti kun Jaakko on jo heittänyt kylmän kiven järveen. Olisin ihan hyvin voinut jättää uiskentelut sinne Islannin kuumiin lähteisiin.
Otsikossa olevan kysymyksen minulle esitti 5-vuotias kummityttöni muutama viikko sitten tylsääkin tylsempänä sunnuntai-iltapäivänä Skypen välityksellä. Vaikka kysymys minua suuresti huvittikin, niin jäin pohtimaan asiaa. Olenko minä yksinäinen. Ja tietääkö pieni lapsi yksinäisyydestä mitään, toivon mukaan ei.
Moni tuttava on ihmetellyt, että miten sinä yksin sinne lähdet, vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Pari vuotta sitten yritin päästä Tanskaan työkomennukselle, mutta heidän perhekulttuurinsa on niin vahva, etteivät he voineet ymmärtää minun jättävän (silloista) poikaystävääni puoleksi vuodeksi Suomeen. Varmaan moni maailmalle lähtevä kelailee näitä samoja asioita päässään (ja pikku päissään), että miten siellä pärjää, yksin, ilman kavereita. Kavereita löytää aina, jos vain haluaa. Jokainen kaupunki on täynnä ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä. Pitää vain hakeutua heidän seuraansa (paitsi, jos ne on hulluja). Vaikkeivät nämä tyypit pystyisi yksinäisyyttäsi poistamaan, niin ainakin sen voi hetkeksi unohtaa.
Tai sitten ulkomailla vietetyn ajan voi käyttää elämänsä ihmettelyyn, kun kerrankin on mahdollisuus irrottautua täysin siitä omasta pikku lokerostaan. Viimeksi ulkomailla työskennellessäni listasin oman elämäni kipupisteitä ja kävin ne yksitellen lävitse, yhtenä pahimmista oli juurikin yksinäisyys...
Tiedän siis kuitenkin mitä yksinäisyys on. Elin vuosia parisuhteessa, silti tunsin itseni yksinäiseksi. Ei se merkitse mitään, että on ihmisten ympäröimänä, jollei joukossa ole yhtään ihmistä, joka sinua oikeasti ymmärtäisi. Se tunne, kun ei kuulu mihinkään...
Nyt, vaikka taas asun yksin vieraassa kulttuurissa aika lailla itsekseni, niin tällä kertaa minä tiedän, että minulla on tällainen ihana ihminen elämässäni. Aivan sama monenko tuhannen kilometrin päässä hän on tai milloin seuraavan kerran tapaamme, tiedän, että hän on olemassa ja tämä tieto tekee minut onnelliseksi.
Discoveryllä pyörivän Man vs Wildin uusi kausi käynnistyi noin viikko sitten. Ohjelman ideana on siis, että juontaja, Bear Grylls, selviytyy ääriolosuhteissa ympäri maapallon. Tämän kauden avausjakso oli kuvattu Islannissa (!) ja mukana oli Jake Gyllenhaal (!!), joten pakkohan se oli katsoa.
Lisäksi sain sähköpostia koskien ensimmäisen kahden viikon hätämajoitusta. Guesthouseihinhan emme pääse majoittumaan vasta kuin 1.9. Alla suora lainaus:
Regarding the boarding school, its name is Hlíðardalsskóli and it is located 42 km away from Reykjavík. There is going to be a bus leaving from Hlíðardalsskóli every morning and another bus coming back every afternoon. More details about the schedules and bus stop will be given later on.
Great. Kuvien perusteella paikka näyttää sellaiselle, että siellä voitaisiin kuvata jotain sisäoppilaitokseen sijoittuvaa splatter-elokuvaa. No, annan nyt sille silti mahdollisuuden.
Lähtö lähestyy tasaisesti, ja viikonloppuna kävin Savommualla moikkaamassa läheisiä joita useimpia näenkin sitten varmaan vasta vuoden 2012 puolella. K-town oli edelleen ihana, kesäinen ja kuuma. Junamatkat olivat vain kuumia, mutta ei valitettavasti missään hyvässä mielessä: menomatkalla kärvistelin auringonpuoleisella ikkunapaikalla ja vaunun mittari paukutti 31 astetta Celsiusta. Mainittakoon, että tällaisissa olosuhteissa ei kukaan normaali ihminen käyttäisi sukkahousuja ("Mut kun mun jalat on niin kalpeet..."). Paluumatkalla samassa vaunussa olleet saivat mun puolesta vaikka sokaistua niiden alabasterin säihkeestä.
Mutta se pakollisesta VR-whinetyksestä. Viikonlopun ohjelmaan kuului muun muassa eksymistä GPRS-paikantimen kantamattomiin Vehmersalmella, pikkusiskon rippijuhlat, kummitytön ja siskonsa perhostenmetsästyksen seuraamista ("Nyt tämä perhonen nukahti!") sekä luvattoman paljon Facebook-chättäilyä Hennan kanssa. Ilahdutin myös itseäni hävettävän paljon vaihtamalla erään typerän ihmisen nimen kännykän osoitekirjaan joksikin todella poliittisesti epäkorrektiksi, mutta ei siitä sen enempää.
Veran näkemys kummitädistä.
Tänään jouduin suureksi ikäväkseni palaamaan takaisin Ouluun. No offence oululaiset, mutta niinhän se on: työn voi viedä Savosta mutta Savoa ei voi viedä tytöstä. Saatoin selailla muutamaankin otteeseen vapaita asuntoja Kuopion seudulla, ehkä sitten valmistumisen jälkeen sellaisen voisi hommatakin. Ennen junalle köpöttelyä kävin vielä isänpuoleisessa mummolassa syömässä mummin maailmankuuluja lihapullia. Tai eivät ne oikeasti sitä ole, mutta sietäisi olla. Lihapullan tärkein raaka-aine on rakkaus, ja sitä ei mistään Saarioisen pyörykäistä löydä. Lisäksi katseltiin mummin kanssa joku vanha suomalainen elokuva, jossa miespari marssi lastenkotiin ja halusi adoptoida lapsen. Siellä tomera hoitaja oli antamassa pariskunnalle heti mukaan Nappe-poikaa. Varsin edistyksellistä ollut meininki täällä 70 vuotta sitten!
Suomifilmit <3
Lysti loppui kuitenkin aikanaa, ja köröttelin illaksi idän pikajunalla takaisin pohjolaan. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut kaikkein ankein, kun eteisen lattialla pötkötteli Ulmista lähetetty kirje! Välistä löytyi muun muassa tämä kuvakaappaus, joka ansaitsi heti paikkansa mun jääkaapin oveen kerääntyvässä pienimuotoisessa Saksa-kokoelmassa:
"Das ist die Haut eines Mörders, Bella."
Ei mitään lisättävää. Paitsi Adelen biisi, josta tämä postaus sai nimensä ja joka pyörii mun Spotifyssä repeatilla.
Vitutukseen se ainakin tepsii. Yleensä aina. Niin myös tänä aamuna! Maanantai - syy olla nousematta sängystä. Mutta niin vain nousin, tänäkin aamuna, ja lähdin koirien kanssa juoksulenkille. Ulm (kaupunki, jossa siis asustelen) on silleen kiva paikka, että täällä on mäkiä. Oulusta päin kun asiaa tirkistelee, niin nämä ovat aivan hillittömiä vuoria. Kun lähden kämpiltä niin vaihtoehtoja on tasan kaksi, alamäkeen tai ylämäkeen. Kun tänne reilu kuukausi sitten muutin, niin hiki ja hengenahdistus tuli pelkästä juoksemisen ajattelemisestakin, ja hei, olen sentään juossut kaksi maratonia ja polkenut fillarilla parinsadan kilometrin lenkkejä. Mutta en Ulmissa. Jos Suomen mittakaavaan vertaa, niin Ulm on kiva kaupunki Ruka-tuntureiden välissä. Jos täällä ei kunto kasva niin sitten voi varmaan katsoa peiliin.
Olen addiktoitunut liikuntaan, parhaimmillaan treeniä on tullut 15h viikossa, mutta sittemmin olen löytänyt muutakin sisältöä vapaa-aikaani. Pahemmilta loukkaantumisilta olen onneksi säästynyt monipuolisen lajivalikoiman ansiosta sekä hölläämällä ajoissa, kun keho on viestejään alkanut lähettää. Nykyään treeni koostuu pitkälti koirien kanssa lenkkeilystä kävellen ja juosten, talvella hiihtäen, punttisaliharjoittelusta keskimäärin kolme kertaa viikossa, pyöräilystä ja uinnista, sekä säännöllisen epäsäännöllisesti kaikesta muusta. Tykkään kokeilla uusia lajeja, mutta koen liikunnan aikataulutuksen epämiellyttäväksi, joten mieluiten harrastan asioita, joiden suoritusajankohtiin ei muilla ole niin kauheasti vaikutusvaltaa. Paitsi tietenkin koirilla.
Vaikka harrastan lähinnä omaksi ilokseni ja toki ehkä tulevalle miehelleni silmäniloksi, niin innostuksen säilyttämiseksi asetan itselleni myös tavoitteita. Realistisia, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät aivan heti täyty. Maraton oli yksi tällainen. Matkan juostuani alle neljään tuntiin kuitenkin tuli vähän tyhjä olo, että eikö se tämän vaikeampaa ollutkaan. Toisella kerralla juokseminen oli jopa hauskaa ilman suurempaa harjoittelua ja matka taittuikin ajassa 3:44. Mitä sitten? Juokseminen rikkoo pidemmän päälle polvet ja koska tykkään pitää harjoittelun monipuolisena, niin olen lähtenyt tavoittelemaan täyspitkää matkaa triathlonissa. Siinä vasta tavoitetta kerrakseen ja pitänee motivaation kivasti koholla useamman vuoden. Uinti 3,8km menee, no jos ei heittämällä, niin varmoin vedoin kuitenkin. Fillarointi 180km taittuu tuskan hiki persauksissa ja 42km juoksua, ehkä tämä jää viimeiseksi vedokseni. Kiire minulla ei ole minnekkään, koska kuntohuippuni tulen saavuttamaan vasta kypsemmällä iällä, näin olen suunnitellut. Ehkä eksyn myös fitness-puolelle, ihan hyvää pohjaa 9 vuotta jatkunut säännöllinen kuntosalitreeni on ainakin ollut luomassa.
Vaikka olen tällainen monilahjakkuus, niin miksen sitten kilpaile? Yksi syy on varmaan se, että en oikeasti halua tietää miten paska olen. Mutta suurin syy on se, että harrastuksesta häviää hauskuus, kun siitä tulee vakavaa. Mikään ei tapa mielenkiintoa yhtä tehokkaasti kuin ulkopuolelta tuleva pakko. Kuulostaa miten kliseiseltä tahansa, niin haluan taistella itseäni vastaan. Rikkoa omia rajojani (ei raajoja mielellään) ja haastaa sekä psyykkisen että fyysisen puoleni. Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö suorituksiani muitten suorituksiin vertailisi. Mutta se ei ole tärkeintä, vaikkakin vertailun kohteesta riippuen aiheuttaa joko suunnatonta mielihyvää tai sitten vain kat.. päätöksen reenata jatkossakin kovaa.
Kyllä vain, liikunta ja liikkuminen on aihe, josta voisin jappasta loputtomiin. Mutta ketä kiinnostaa. Paitsi tietenkin itseäni. Jos vituttaa, niin liikun. Jos ei vituta, niin liikun, koska jos en liiku, niin kohta varmasti vituttaa. Niin se on :)
Islantiin lähdön valmistelut etenevät pikkuhiljaa: tällä viikolla sain vihdoin varattua kämpän Reykjavikista ja haettua Kelalta ulkomaan opintotukea. Jälkimmäisen osalta olin jopa järkyttynyt siitä, miten helposti koko hakeminen sujui: netin kautta haettaessa ei ainakaan edes kyselty minkään lippulappujen perään ja hakeminen vei ehkä kolme minuuttia. Koputan nyt puuta ja sytytän uhrikynttilän Byrokratos-jumalan alttarille, jospa se siitä. Norek-apurahan kanssa tilanne on taas vähän kinkkisempi, kun päätös tulee vasta siinä vaiheessa kun minun pitäisi jo olla Islannissa. Sormet ja varpaat ristiin siis.
In happier news, kämppäkin siis löytyi! Vaihtoyliopistoni eli Reykjavik University ei tarjoa vaihtareille sen kummemmin kuin tutkinto-opiskelijoillekaan itse majoitusta, mutta kv-tyyppejä varten on kuitenkin solmittu yhteistyösoppareita paikallisten guest housien kanssa. Sitä kautta sain omankin kämppäni, jonka aluksi tuomitsin liian kalliiksi. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että 81 000 Islannin kruunua (490€) kuussa 22 neliön kalustetusta yksiöstä ei ole ihan kohtuuttoman paljon, jos siihen sisältyy sähkö, vesi ja netti - omat asumiskuluni Suomessa kun ovat nyt suunnilleen samaa luokkaa. Oma guest houseni on siis Three Sisters, joka ainakin kuvien perusteella vaikuttaa ihan symppikselle paikalle:
...ja jos saan sellaisen maiseman kuin tuossa viimeisessä kuvassa niin <3 Ainoa ikävä puoli on, että koska turistikausi kestää Islannissa elokuun loppuun asti, niin emme saa guest house -asuntoja käyttöömme kuin vasta syyskuun alusta, joten pari ekaa viikkoa täytyy majoittua jossain hiton boarding schoolissa. Angssssttttt.
Yllä oleva kuva on tosin Sveitsistä. Kuvassa myös ydinperheeni jäsenet.
Olen huono sopeutumaan perus-arkeen. Koko ajan pitäisi olla jotain meneillään, jokin projekti, päämäärä, tavoite, jota kohden voin aktiivisesti pyrkiä. Ahdistun nopeasti, mikäli näin ei ole. Onnekseni harrastukseni pitävät hyvin pitkälle huolen siitä, että näin harvoin pääsee käymään. Työskentelen tietoliikennetekniikan parissa seitsemättä vuotta koulutustani (DI) vastaavissa tehtävissä. Kai. Mielenkiinto lienee asia erikseen.
Pari kuukautta sitten sain mahdollisuuden lähteä työkomennukselle Saksaan puoleksi vuodeksi. Pitkän ja vaiherikkaan kevään jälkeen ympäristön vaihdos tuntui tervetulleelta. Sannakin oli lähdössä syksyksi Islantiin, mitä minä Oulussa ilman häntä tekisin :) Taisin vastata "Joo", ennen kuin esimieheni kerkesi kysymystään loppuun asti esittää.
En sanoisi, että olen huono sanomaan "Ei", en vain halua niin sanoa. Mutta kaikkeahan ei voi saada. Vai voiko?
Koska Oulun syksy ja talvi ei ole tarpeeksi kylmä, tuulinen ja pimeä, päätin piristää itseäni lähtemällä vaihtoon about samoilla leveysasteilla sijaitsevaan Reykjavikiin. Lähtö olisi noin reilun kuukauden päästä, juuri ostamastani lentolipusta löytyy päivämäärä 14.8. Kevyttä kiirettä alkaa pukata päälle, sillä miljoona asiaa odottaa vielä hoitamista: Kelan paperit, kotiin jäävien tavaroiden sijoittaminen, gradu, jonka lupasin palauttaa ennen lähtöä... Odottakaapas hetki, kun käyn angstaamassa näitä hetken.
Tuonne pääsen ensi kuussa! (kuva spatravel.no)
No niin, johan helpotti! Minusta sen verran, että olen 24-vuotias kauppatieteiden opiskelija, jonka olisi tarkoitus valmistua ensi vuonna. Sitä ennen ajattelin käydä vielä toisen kerran vaihdossa, koska puoli vuotta Unkarissa oli niin mahtavaa että halusin jotain samanlaista kokea vielä kerran uudelleen. Reykjavik päätyi vaihtokohteekseni melko samanlaisen luovan kaoottisen ja sattumanvaraisen ajatusprosessin kautta kuin tuo Unkarikin. Toisaalta Islanti on maa, jossa olen aina halunnut käydä, joten nyt sitä saakin katsella ihan ajan kanssa: kotiinpaluu on joskus joulukuun loppupuolella.
Yksinäni en tätä blogia kirjoittele, toinen maailmanmatkaaja on Henna, joka esittelee seuraavaksi itsensä ja kertoo että minnekäs päin maailmaa sitä on tullut eksyttyä ja miksi ihmeessä näin on päässyt käymään. Jotain vinkkiä saa siitä, että sinne on sekä Reykjavikistä että Oulusta noin 2000 kilometriä.
